Ja pahinta koko hoidossa oli,
pakkolääkitys lääkkeellä,
joka pistettiin kahden viikon välein,
käsivarteen, ilman,
että siitä itse pystyi kieltäytymään,
se oli ainoa konsti päästä pois sairaalasta,
ottaa se lääkitys ja olla hiljaa kaikesta,
siitä mitä tiesi häirinnästä ja mitä oli itselle tehty,
kaikki piti salata,
eikä olisi ollut paluuta,
jos olisi jostain kieltäytynyt silloin,
olisi ollut vain yhden elämän synkkä päätös.
Siinä oli kuin vankilassa,
neljän seinä sisällä,
osaksi arvioiden,
suhteellisen normaaleja ihmisiä,
enkä tiennyt heidän taustojaan,
masentuneita,
joidenkin aineiden orjia,
muutoin eksyksissä olevia,
mutta olisiko joku muukin ollut,
tämän saman häirinnän kohde,
he reagoivat johonkin ääneen,
myös siellä osastolla ollessaan.
Ja minä tiesin sen äänen,
että sen vain tiesivät tietyt,
ne jotka olivat altistuneet sille,
jossakin elämänsä vaihessa,
eikä siihen muut reagoineet,
koska sillä ei ollut merkitystä,
heille jotka olivat siitä vapaita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti