torstai 8. joulukuuta 2016

Isoäitiyden menetyksestä

Kaiken häirinnän keskellä minusta tehtiin kelvoton isoäiti. Jopa sosiaalitoimisto antoi oman lausuntonsa ja tämän takia olen tavannut oman lapsenlapseni viimeksi heinäkuussa. Nyt on jo joulukuu.

Mutta kaikki voisi olla pahemminkin, olisin voinut kuolla tähän ns. body language -koulutukseen jo Lontoossa, kun minulle aiheuttiin niin suuret kivut niillä monta päivää elimistössä mönkivillä aineilla. Neljä päivää ne tuntuivat möngertävän ihon alla. Silmässäkin oli valtava kipu, samoin selkärangassa ja muualla kehossa!

Kukaan ei tietänyt tästä manipuloinnista, ja hypnoottisista toimista, aivopesusta ja muusta, jonka kohteeksi jouduin. Ensimmäiset oudot tapahtumat aiheuttivat sen viallisen ihmisen leiman, joten mitään ei uskottu alussa eikä missään häirinnän vaiheessa. Nyt uskallan puhua, kun olen jo töissä ollut yli seitsemän kuukautta, eikä kukaan näe minua mitenkään sairaana töissä eikä muissa harrastuksissa, jotka olen uutena saanut itselleni nyt.

Eniten harmittaa se, että en koskaan pääse läheisesti seuraamaan oman lapsenlapseni kehitystä. Mutta eihän osa ihmisistä saa koskaan lastenlapsia, että ymmärrän senkin. Voisi olla siis huonommin. Mutta jokainen mummo kaipaa lapsenlasta, jos sellainen on olemassa.

Ymmärrän hyvin viime kesän, jossa jopa oman perheenjäsenelle puhutiin minusta pahaa ja siten saatiin hänetkin juoneen mukaan. Minulle tilattiin ambulanssi, ja vietiin pakkohoitoon, eikä kukaan puhunut minun puolesta siinä tilanteessa, että olisin päässyt vapaaksi.

Nauroin sairaalassa kun pyysin lähetteen nähtäväksi. Se lause oli niin korni, "Usan armeija seuraa minua, ja lääkäri lähettää minut turvaan sairalaan." Joku kiirehti ilmoittamaan sosiaalitoimeen, että he heti tekivät lausunnon, että olen ns. hullu ja mielenterveysongelmainen.

Neljän päivän jälkeen pääsin vapaaksi siitä "vankilasta", kun ei löydety hoitotarvetta! Kauhistuttaa, että olisin voinut joutua jonkun epämääräisen lauseen takia kolmen kuukauden pakkohoitoon ilman mielenterveysongelmaa.

Moni kiusanteon kohde joutuu sinne, eikä se ole miellyttävä paikka, pakkolääkitään ja kysellään koko ajan kaikkea, eikä tiedä, miten pääsisi pihalle. Minut lääkittiin Parkinson -tautiseksi, ja olin kuin tulisisilla hiilillä, yritin vain keksiä, miten selviän järkevänä niistä lääkkeistä. Pissin housuuni ja kuolasin. Elimistössä oli niin kauhea tila, enkä pystynyt olemaan kuin hetken paikallani. Tuntui, että jos ei kohta lopu, niin lopetan itseni itse! Tila oli niin kauhistuttava, se pakkolääkitys!

Se sairaalakokemus on pahempi paikka kuin kuolema olisi, sen olen todennut! Kuolemakin olisi armoliaampi kuin nähdä syömishäiriöisen oksentavan ruokailutilanteessa tarjottimelle, ja muut vain jatkavat syömistään. Itse en voinut, jotain rajaa on siinäkin tilanteessa ainakin omalla kohdallani!

Tilannetta ei pysty parantamaan mikään ja ymmärrän kaiken nyt paremmin, kun toinen kohtalotoveri on ilmoittanut minulle, mitä hänelle on tehty. Kaava on sama, sarja outoja juttuja ja tapahtumia, joita ei alussa usko kukaan.

Mutta minä tiedän, että ei kannata itkeä enää, olen vain syrjäytetty ihminen tässä isoäitiydessä ja minun etsittävä elämääni sisältö muualta. Autan muita ihmisiä ja olen mukana monessa toiminnassa. Matkustelen ja teen taidetta. Unohdan silloin koko lapsen, ja tiedän, että pelottaa jo tavata se lapsi, muistaako hän enää minua?

Tässä mietteitä hylätyn ihmisen kohtalosta, joka tapahtuu kaikille kiusatuille tämän menetelmän kautta. Jokainen joutuu luopumaan osin perheenjäsenistään ja lapsenlapsistaan tai muista ihmisistä. Ymmärrän sen täysin ja ihmisen on etsittävä pääsääntöisesti uudet ihmiset ja aloitettava elämään elämänsä nollatilanteesta uusien ihmisten kanssa. Vaihdettava työympäristönsä ja asuinympäristönsä päästäkseen jaloilleen.

Miten elämä menee eteenpäin? Ainakin nyt kun tiedän, että en ole yksin tässä tilanteessa, voin yrittää etsiä kaiken mahdollisen tiedon, mitä ihmisille tehdään. Mitä menetelmiä ja miten toimitaan, miksi ihmisen mieltä voidaan muokata, ja mitä aiheutetaan perheille?

Kaikki ymmärtäminen vaatii oman aikansa. Taistelen rikollisuutta vastaan, ja kerron muille uhreille toiminnasta. Menen vaikka EU:n seminaareihin mukaan. Yritän saada myös Suomeen aloitteen tällaisen häirinnän kieltämiseksi ja tukitoimien rakentamiseksi uhreille. Me tarvitsemme tietoa toiminnasta!

Ihminen leimataan loppuelämäksi sairaaksi, vaikka taustalla on häirintä, joka tekee jokaiselle ihmiselle enemmän haittaa, ja se manipulointi saa ihmisen toimimaan virheellisesti, sitä muut eivät tiedä, tai pysty siihen puuttumaan. Sairaalahoito vie sitten loputkin!

Että jos joku yrittää vielä sairaalahoitoa tai Risperdal Consta -lääkitystä minulle, niin keksin kyllä keinot selvitä muille mailla vierahille tai elämän toiselle puolelle!Sanoin sen miehellekin, että en ole enää koekaniini jossakin hoidossa, jos ei ollut minulle mitään hyötyä! Ei se tätä häirintäkokemusta parantanut mitenkään, ja muistan peijakas kaiken koko ajan!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti